tiistai 8. elokuuta 2017

Tassunjäljet

Tänään tulin miettineeksi kuinka rakkaan lemmikin menetys koskettaa. Itse olen elämäni aikana menettänyt useamman lemmikin. Suurin osa on tullut vanhuuteen ja siitä siirtyneet ajassa ikuisuuteen.


Moni ei lemmikkiä ota sen takia kun pelkäävät sitä menetyksen tuskaa joka tulee kun lemmikki kuolee. Joillekin menetyksestä yli pääseminen on helpompaa ja joillekin taas se tuntuu erittäin vaikealle. 

Omalla kohdalla se on paljon riippunut suhteesta lemmikkiin ja miten paljon sen kanssa on ollut tekemisessä. Yläpuolella oleva kuvan Bokseri oli meillä jo silloin kun olin lapsi. Monet lapsuuden muistot liittyy meidän Mamboon. ❤️


Minun elämässäni on aina ollut joku lemmikki. Kissaa, koiraa, kilpikonna, hevosia ja hamstereita. Jokainen on jollain tavalla jättänyt jälkensä minun sydämeen ja ovat sillä tavalla mielessä joka päivä. 🐾

Monien lemmikkien kohdalla olen ollut mukana heidän viimeisellä matkallaan. Yläpuolella oleva kissa on nimeltään Pörri, hänen viimeinen matka kissojen taivaaseen tapahtui sylissäni ja rakkaitten ihmisten ympäröimänä. Äidilleni Pörrin menetys oli hyvin raskas ja vielä edelleen hänellä tulee ikävä Pörriä. 
Jonkun mielestä voi olla todella typerää itkeä ja surra lemmikkiä joka on ollut jo haudattuna useamman vuoden, mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, jokainen lemmikki jättää omalla tavallaan jäljen sydämeen. 





Kuvan koira, oli elämäni ensimmäinen oma koira, jonka itse olin saanut valita pennuista. Hänen nimensä on Allu, nyt elokuussa olisi hänelle ikää tullut 17 vuotta. Allulla oli omat mielipuuhansa ja tekemiset. Välillä osasi olla sotkupekka ja ärsyttävä, mutta silti rakas ja hellyyttävä. Vanhuuden päivillään hän touhusi pappakoiruuksia, eli nukkui, söi ja tuhnutteli (piereskely). Hänelle rakkain lelu oli vinkukenkä, sitä hän kanteli aina iltaisin tiettyyn kellon aikaan ja tietyn verran olohuoneen pöydän ympäri. 👟

Allun kuolema oli kaikkein vaikein itselleni. Viimeisen yön istuin hänen vierellään ja kuuntelin hänen nukkumistaan sekä pidin hänen tassustaan kiinni koko yön. Aamulla 6:30 hän henkäisi viimeisen kerran kunnes vanha sydän lakkasi lyömästä. Allun lähtö oli rauhallinen eikä sitä edes oikein huomannut.
Yleensä kun lemmikit lähtee, he antavat siitä jonkinlaisen merkin ääntelemällä tai liikahtamalla.

Allu on vasta ollut muutaman kuukauden koirien taivaassa ja uskon että hänellä on siellä kaikki hyvin, kuten kaikilla rakkailla. ❤️



Monesti pohdin ja mietin, miten selviän näistä kahdesta rakkaasta, kun heidän on aika jättää minut ja lähdettävä sinne paikkaan ihanaan ja rauhalliseen?

Eräällä ystävälläni on oma rakas ystävä kadonnut eikä kotiin ole vieläkään palannut. Ystäväni on surun murtama ja alkaa uskoa ettei rakas enään kotiin palaakaan. Hän on alkanut henkisesti tekemään surutyötä ja hyväksymään sen totuuden siitä ettei rakastaan enää näekkään. Itse en ole koskaan joutunut tilanteeseen jossa ystäväni on ja voin vaan kuvitella miltä tuntuu kun ei ole varma mitä on tapahtunut. 

Tänään puhelimessa hänen kanssaan juttelin ja hänelle sanoin: Että vaikka rakkain on poissa etkä häntä näe, on hän aina muistoissasi ja jollain tavalla tassunjäljen jättänyt sydämeesi. Hän ei ikinä muistoistasi katoa ja sitä kannattaa vaalia. 

Myös sekin helpottaa surussa että antaa itkun tulla kun se on tullakseen. Sitä ei tarvitse hävetä tai pelätä. Se helpottaa ja kuuluu surutyöhön jota sillä hetkellä tekee.


-Heidi




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti