tiistai 8. elokuuta 2017

Tassunjäljet

Tänään tulin miettineeksi kuinka rakkaan lemmikin menetys koskettaa. Itse olen elämäni aikana menettänyt useamman lemmikin. Suurin osa on tullut vanhuuteen ja siitä siirtyneet ajassa ikuisuuteen.


Moni ei lemmikkiä ota sen takia kun pelkäävät sitä menetyksen tuskaa joka tulee kun lemmikki kuolee. Joillekin menetyksestä yli pääseminen on helpompaa ja joillekin taas se tuntuu erittäin vaikealle. 

Omalla kohdalla se on paljon riippunut suhteesta lemmikkiin ja miten paljon sen kanssa on ollut tekemisessä. Yläpuolella oleva kuvan Bokseri oli meillä jo silloin kun olin lapsi. Monet lapsuuden muistot liittyy meidän Mamboon. ❤️


Minun elämässäni on aina ollut joku lemmikki. Kissaa, koiraa, kilpikonna, hevosia ja hamstereita. Jokainen on jollain tavalla jättänyt jälkensä minun sydämeen ja ovat sillä tavalla mielessä joka päivä. 🐾

Monien lemmikkien kohdalla olen ollut mukana heidän viimeisellä matkallaan. Yläpuolella oleva kissa on nimeltään Pörri, hänen viimeinen matka kissojen taivaaseen tapahtui sylissäni ja rakkaitten ihmisten ympäröimänä. Äidilleni Pörrin menetys oli hyvin raskas ja vielä edelleen hänellä tulee ikävä Pörriä. 
Jonkun mielestä voi olla todella typerää itkeä ja surra lemmikkiä joka on ollut jo haudattuna useamman vuoden, mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, jokainen lemmikki jättää omalla tavallaan jäljen sydämeen. 





Kuvan koira, oli elämäni ensimmäinen oma koira, jonka itse olin saanut valita pennuista. Hänen nimensä on Allu, nyt elokuussa olisi hänelle ikää tullut 17 vuotta. Allulla oli omat mielipuuhansa ja tekemiset. Välillä osasi olla sotkupekka ja ärsyttävä, mutta silti rakas ja hellyyttävä. Vanhuuden päivillään hän touhusi pappakoiruuksia, eli nukkui, söi ja tuhnutteli (piereskely). Hänelle rakkain lelu oli vinkukenkä, sitä hän kanteli aina iltaisin tiettyyn kellon aikaan ja tietyn verran olohuoneen pöydän ympäri. 👟

Allun kuolema oli kaikkein vaikein itselleni. Viimeisen yön istuin hänen vierellään ja kuuntelin hänen nukkumistaan sekä pidin hänen tassustaan kiinni koko yön. Aamulla 6:30 hän henkäisi viimeisen kerran kunnes vanha sydän lakkasi lyömästä. Allun lähtö oli rauhallinen eikä sitä edes oikein huomannut.
Yleensä kun lemmikit lähtee, he antavat siitä jonkinlaisen merkin ääntelemällä tai liikahtamalla.

Allu on vasta ollut muutaman kuukauden koirien taivaassa ja uskon että hänellä on siellä kaikki hyvin, kuten kaikilla rakkailla. ❤️



Monesti pohdin ja mietin, miten selviän näistä kahdesta rakkaasta, kun heidän on aika jättää minut ja lähdettävä sinne paikkaan ihanaan ja rauhalliseen?

Eräällä ystävälläni on oma rakas ystävä kadonnut eikä kotiin ole vieläkään palannut. Ystäväni on surun murtama ja alkaa uskoa ettei rakas enään kotiin palaakaan. Hän on alkanut henkisesti tekemään surutyötä ja hyväksymään sen totuuden siitä ettei rakastaan enää näekkään. Itse en ole koskaan joutunut tilanteeseen jossa ystäväni on ja voin vaan kuvitella miltä tuntuu kun ei ole varma mitä on tapahtunut. 

Tänään puhelimessa hänen kanssaan juttelin ja hänelle sanoin: Että vaikka rakkain on poissa etkä häntä näe, on hän aina muistoissasi ja jollain tavalla tassunjäljen jättänyt sydämeesi. Hän ei ikinä muistoistasi katoa ja sitä kannattaa vaalia. 

Myös sekin helpottaa surussa että antaa itkun tulla kun se on tullakseen. Sitä ei tarvitse hävetä tai pelätä. Se helpottaa ja kuuluu surutyöhön jota sillä hetkellä tekee.


-Heidi




sunnuntai 6. elokuuta 2017

Sateenkaaren värit

Vuosi sitten aloitin kirjoittamaan tätä blogia. Sen jälkeen se on jäänyt ja olen yrittänyt joka kerta aloittaa jostain kirjoittamaan. En tiedä, johtuuko se aiheesta vai laiskuudesta, mutta nyt ajattelin muuttaa suuntaa ja kirjoittaa siitä mistä itse todellisuudessa pidän ja mikä minua kiinnostaa. Se voi olla minun elämästä, kissoistani, harrastuksistani, ihan mistä vain. Ajattelin myös että poistan aikaisemman postaukseni ja olkoon tämä postaus se ensimmäinen, sellainen epilogi. 😊


Jonkun mielestä postauksen aiheeni voi olla liian henkilökohtainen ja pitäisi olla kirjoittamatta, mutta mielestäni omasta sairaudestaan kirjoittaminen on oma-asiansa. Lisäksi se kuuluu minun elämääni.

Tämä postaus kertokoon MASENNUKSESTA jota sairastin yli vuoden. Vuoden ajan söin siihen lääkkeitä ja kuljin juttelemassa sairaalan mäellä viikottain. Elämäni ei silloin ollut mitenkään hehkeää. Vaikka monen mielestä sen ajan olisi pitänyt olla koska elin ensimmäistä avioliitto vuotta. Olihan se tietty rakkauden aikaa rakastamansa miehen kanssa. 
Kaksi vuotta tuli täyteen ihanaa avioliittoa tuossa heinäkuun lopussa. Näihin kahteen vuoteen on sisältänyt moni tapahtumia ja ihmisiä. Häitten järjesteleminen ja silloisen työn raskaus, sekä menneisyyden tapahtumien käsittely, veti minut pohjalle terveydessä. Sinä syksynä sairastuin ja ilman ihanaa aviomiestäni, perhettäni ja monia muita ihmisiä, en usko että olisin selviytynyt nopeasti normaaliin arkeen. Kun pystyy käsittelemään menneisyyden ja hyväksymään tapahtumat, sekä päästämään irti sellaisista asioista ja ihmisistä joista sairastuu, on helpompi aloittaa parantuminen ja löytämään taas sen kultaisen keskitien.



Sairastumiseni ei vaikuttanut avioliiton alkuun tai sen sisältöön, mutta sen ulkopuolelle kuuluviin asioihin se vaikutti. Ystäviin ja läheisiin. Jotenkin osasin pitää sen pois avioliitosta, varmasti myös siihen vaikutti mieheni tuki ja ymmärrys. En sano etteikö se olisi ollut läsnä millään tavalla, mutta ei se vaikuttanut meidän rakkauteen ja läheisyyteen. Koskaan en ole ollut epävarma itsestäni mieheni läsnä ollessa. Kun taas uusien ihmisten tapaaminen sai oloni hyvin epävarmaksi ja vaivaantuneeksi. Pelkäsin heidän kohtelua ja sitä mitä he minusta ajattelevat. 
Nykyään tämä on jo todella pientä, olen alkanut löytämään itsevarmuuteni ja rohkeuteni. 

Kun puhuu joistain asioista julkisesti niin silloin myös sen hyväksyminen on helpompaa. En sano että jokaisen pitäisi puhua tai kirjoittaa sellaisista asioista joita häpeää. Mutta kun muistelen sen vuoden tapahtumia, silloin minua hävetti, että olin päästänyt itseni siihen tilanteeseen. Mietin tarkasti kenelle kerron miksi olin sellainen silloin. Se, miksi en joillekin pystynyt asiaa kertomaan, oli pelkoa. Pelkäsin ihmisten reaktiota. Tulisiko heiltä torumista, syyttelyä, sääliä, todellisuudessa se oli turhaa. Olin todella yllättynyt miten he ottivat asian ja loppujen lopuksi se helpotti oloa.

Ennen sairastumista ja sen aikana olin aika epävarma itsestäni ja en oikein halunnut tavata ihmisiä. Muistan vuoden 2015 joulukuun, mieheni otti minut mukaan työkaverinsa luokse kahville, (Lääkityksen alaisena oli helppo lähteä), siellä tapasin ihanan ihmisen jonka kanssa oli helppo jutella ja jonka seurassa sain olla oma itseni ilman suojamuuria. Pitkän aikaan olin varma että en varmaan koskaan tule tapaamaan sellaisia ihmisiä jotka oikeasti tulevat vaikuttamaan elämässäni todella paljon. 

Hänen jälkeen on tullut muitakin ihmisiä joista olen joka päivä saanut voimaa, iloa, onnellisuutta. Jokainen heistä tuo omalla tavallaan sen sateenkaaren väriraidan  joka pitää minut oikeassa suunnassa. 



Nämä ihmiset ovat tulleet minulle todella tärkeiksi. Vaikka en nykyisen työni takia heitä näekkään, ovat he joka päivä mielessäni ja yritän viestitellä tai soitella heille. Vapaapäivät menee yleensä siihen että nautin elämästäni joko yksin, omien harrastuksien, aviomiehen, lemmikkien kanssa. Hyvin usein, kun mieheni on töissä, kun itse olen vapailla, hän soittelee että mitä teen ja miten voin. Tänäänkin hän soitteli ja kyseli kuulumisia. On ihanaa kun on joku joka välittää ja vielä näyttää sen ❤️


-Heiti